Kolarin kirjaston sadan vuoden tarinat nousivat eloon – juhla kokosi muistot, ihmiset ja historian yhteen

Kirjasto jokaisen omassa elämässä

Tilaisuus avattiin toteamalla, että kirjastolla on monta merkkipäivää: ei vain 100 vuotta täyttävä pääkirjasto, vaan myös 103 vuotta täyttävä koko kolarilainen kirjastolaitos ja 52 vuotta täyttävä kirjastoauto. Pian tämän jälkeen ääneen pääsivät ne, joiden elämässä kirjasto on jättänyt pysyvän jäljen.

Muistelukeruun kirjoittajat nousivat vuorollaan eteen, osa itse, osa valittujen lukijoiden kautta. Tarinat veivät kuulijat Sieppijärven koulujen pieniin kirjastohuoneisiin, kirjastoauton keltaiseen valoon, ensimmäisiin Peppi Pitkätossun tai Viisikko‑kirjan sivuihin ja yläasteen hyppytunneille, jotka kuluivat kirjaston rauhassa jälki-istunnon uhalla.

Yksi muistelija kertoi oppineensa lukemaan Nalle Puh ‑kirjan äärellä ikkunalaudalla. Toinen muisteli kesää, jolloin sai ensimmäistä kertaa hoitaa kirjaston aukioloa, alle neljäntoista vuoden ikäisenä, mutta suurella ylpeydellä. Kolmas palasi hetkeen, jolloin kirjastoauto tuntui melkein salaiselta portaalilta: “kuvittelin, että jos piiloutuisin takaosan penkkeihin, voisin kulkeutua kirjan mukana vaikka maailman ääriin”.

Historiallisia välähdyksiä sadan vuoden takaa

Illassa esiteltiin myös kirjaston historian uusia arkistolöytöjä. Ne paljastavat, että Kolarin kirjasto sai alkunsa jo vuonna 1923, vuotta aiemmin kuin pitkään on uskottu. Tuolloin rajaseutukirjastojen verkosto lahjoitti ensimmäiset kirjansa Kolariin ja Sieppijärvelle, aluksi vain parikymmentä nidettä, mutta sitäkin suuremmalla merkityksellä.

Sodan jälkeisillä vuosikymmenillä kirjasto eli ja hengitti kylien mukana: koulun parakista lohkottiin pieni huone lainauspisteeksi, lainausasemia perustettiin muun muassa Kurtakkoon, Ruokojärvelle ja Ylläsjärvelle, ja 1974 kirjastoauto vyöryi mukaan kolarilaiseen arkeen. Ensimmäiset vuodet olivat täynnä koettelemuksia: auto rikkoutui, renkaita vaihdettiin pakkasessa ja kuljettaja peri vieraille tienoille oman erityisen roolinsa kuljettaa kirjoja, mutta myös kuulumisia, keskusteluja ja ihmisyyttä kylien väliä.

Vuonna 1982 valmistunut nykyinen pääkirjasto kokosi toiminnan yhteen ja loi pohjan sille avoimuudelle, jonka varaan tämän päivän kirjasto rakentuu.

Arjesta ammatiksi

Juhlassa muistettiin myös kirjaston pitkäaikaista henkilökuntaa, niitä, jotka ovat vuosikymmenten aikana vastaanottaneet viluisia asiakkaita, kirjoittaneet kilpikonnakorteille myöhästymismuistutuksia, opastaneet tiedonhaussa ja kuljettaneet kirjastoautoa pitkin kapeita kyläteitä.

Moni työntekijä jakoi tarinoita kirjastoalan muutoksista: siirtymisestä käsin kirjoitetuista korteista tietokantoihin, hiljaisista lukusaleista vilkkaisiin tapahtumiin ja siitä, miten kirjasto on vuosikymmenissä muuttanut muotoaan olematta hetkeäkään merkityksetön.

Kirjasto tänään – yhteinen olohuone ja kasvupaikka

Eilinen juhla oli muistutus siitä, että kirjasto ei ole vain kirjojen hyllyrivi tai lainaustiski. Se on elävä yhteisötila, joka kasvaa käyttäjiensä mukana. Nykyään kirjojen ohella lainataan suksia, ompelukoneita ja musikaalisia elämyksiä. Järjestetään kurssien lisäksi konsertteja, esityksiä, näyttelyitä ja työpajoja tähtitaivaan tarkkailusta kirjoittamiseen.

Moni juhlavieraista totesi, että kirjasto on edelleen paikka, jossa on turvallista olla yksin ja yhdessä. Paikka, jonne mennään, kun halutaan olla oma itse, oppia uutta tai vain hengittää rauhassa.

Sata vuotta takana – uusi vuosisata edessä

Illan viimeisen varsinaiseen juhlaohjelmaan kuuluneen laulun jälkeen yleisö jäi kuuntelemaan Tuija Kobergin Kiitos tuesta ‑konserttia. Vaikka konsertti ei ollut osa kirjaston virallista 100‑vuotisjuhlaa, se tarjosi juhlapäivälle upean ja koskettavan päätöksen. Tunnelmassa oli jotakin sekä suurta että arkisen läheistä, aivan kuten kolarilaisessa kirjastossa on aina ollut.